keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Kuulumisia ja sairaskertomus (pitkä!)

Kylläpäs taas venähti pitkäksi postausten väli! Minun piti kirjoittaa joulukalenterin loppuluukuista, mutta postauksen koostaminen venyi ja venyi ja venyi. En saanut aikaiseksi postata mitään muutakaan koska takaraivossa nakutti, että se joulukalenteripostaus pitää saada ulos ennen kuin voin postata mitään muuta! No, eipä ole postaus valmistunut. Aion sen vielä julkaista vaikka tässä kohta onkin jo seuraavan joulun odotus käsillä, mutta nyt on pakko niin sanotusti aukaista pää, että saan ylipäätään mitään kirjoitettua....


Minulla diagnosoitiin maaliskuun alussa kilpirauhasen liikatoiminta. Ihan aluksi suhtauduin asiaan melko rennosti, olin todella helpottunut jonkin aikaa koska sain selityksen moninaisille epämääräisille oireille ja huonolle ololleni. En tiedä kauanko liikatoimintaa on ollut mutta fyysisiä ja henkisiä oireita oli jo pitkälti viime vuoden puolella.

Luonnoksissa oli 22.11.2016 kirjoitettu teksti:

"En myönnä kärsiväni kaamosmasennuksesta enkä mielestäni ole koskaan kokenut syksyä ja/tai talvea masentavina/lannistavina/you name it vuodenaikoina. Jostain syystä tänä vuonna on kuitenkin ollut jotenkin apeat tunnelmat ja yllätin itseni tuntemasta lievää kauhistusta, kun mietin kuinka pitkä aika kevääseen on.

Yleisesti ottaen minulla on ollut normaalia negatiivisempi olo alkusyksystä lähtien. Tuntuu, että enemmän ja vähemmän kaikki ottaa päähän ja elämästä löytyy hyvin vähän iloa. En tunne itseäni onnettomaksi, mutta jonkinlainen ilottomuus on vaivannut. Monista "normaaleista" harmistuksista on yhtäkkiä kasvanut paljon isompia, kuin mitä ne oikeasti ovatkaan ja pienistä ärsytyksistä on tullutkin isoja.


Olen aina ollut tunneihminen ja sen lisäksi mun tunteet tuppaa olemaan melko voimakkaita. Olen aina kestänyt huonosti negatiivisia tunteita, pärjään hetken aikaa niiden kanssa kunnes räjähdän. Nyt on ollut vähän sellainen fiilis, että se räjähdys tuleekin samantien. Olen ollut myös tosi väsynyt. Väsynyt fyysisesti ja väsynyt henkisesti. Toiset ihmiset ja heidän seura on enemmän ahdistus kuin iloa tuova asia. Jopa minulle täysin ventovieraat ihmiset ahdistavat ja ärsyttävät ja koiranpissatuslenkillä harmittaa jos liikkeellä on muitakin.


Huomasin tässä synkistellessäni, että Tyyliä metsästämässä -blogin Veera olikin näköjään kirjoitellut mun tunnelmiin hyvin sopivan postauksen. Veera mainitsee tekstissään vihaisuuden itselleen siitä, että on negatiivisella tuulella. Koko teksti on hyvä ja oli ihanaa lukea, että en ole yksin (eikä sillä ole nyt väliä onko negatiivissävytteiset tunteet yhden illan juttu vai pidempiaikaista säätöä).  Erityisesti tuo vihaisuus itselle kolahti, koska juuri siltä minusta usein tuntuu. Olen vihainen itselleni koska oloni on kurja. Haluaisin olla iloinen ja tyytyväinen, sellainen normaali. Sanomattakin lienee selvää, että se itselleen vihoittelu negatiivisista tunteista ei varsinaisesti auta mitään. Päinvastoin."

Hakeuduin lääkäriin helmikuun puolenvälin tienoilla koska kyllästyin totaalisesti jatkuvaan pahaan olooni ja muutama fyysinen oire joita minulla oli, pelästytti minut niin paljon, että vaihtoehtoja ei enää ollut. Olen huono potilas, aina ollut. Jotenkin lääkäriin meno ja "valittaminen" tuntuvat minusta vastenmielisiltä ja lukeudun niihin ihmisiin jotka sinne lääkäriin raahautuvat vasta, kun pää on kainalossa. Niin siis nytkin. Joku fiksumpi olisi todennäköisesti varannut sen ajan jo hyvän tovin aikaisemmin.

Viimeiset pari-kolme vuotta ovat olleet aika ajoin todella stressaavia. On ollut järkyttäviä stressipiikkejä, joista on vain ollut selvittävä, ei ole ollut vaihtoehtoja. Tasaisia ja hyviä kausia on onneksi niitäkin mahtunut mukaan, mutta ajoittain elämä on ollut todella kuormittavaa. Yhdessä vaiheessa muistan hokeneeni mielessäni Maija Vilkkumaan Mun elämä-biisistä pientä pätkää: "Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä". Tuijotin tyhjyyteen ja ihmettelin, että niin milloin!?!? Toisaalta; onneksi kuormittavat asiat ovat tulleet osissa, en tiedä mitä sitten jos kaikki olisikin tullut yhdessä rytäkässä! Viime aikoina mielessä on pyörinyt sama lainaus Scarlett O'Haralta, jota mietin vuosia sitten, kun isäni kuoli: " I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tomorrow."


Jonkin aikaa diagnoosin saamisen ja lääkityksen aloittamisen jälkeen rentous ja helpotus sairauden suhteen alkoi hävitä ja tilalle nousi ihmettely ja vähän epäilyskin, että onkohan tämä asia sittenkään niin kovin yksinkertainen juttu. Eihän se ollut. Olin sairauslomalla nelisen viikkoa ennen kuin lääkitys alkoi vaikuttaa ja olo helpottua. Liikatoimintaa seurataan sisätautien poliklinikalla, verikokeissa pitää käydä noin puolentoista kuukauden välein (minua siis hoidetaan lääkkeillä, kaksi muuta vaihtoehtoa olisivat olleet leikkaus tai radiojodihoito) ja tulosten perusteella sitten rukataan lääkkeen annostusta. Siinä vaiheessa, kun ensimmäinen käynti endokrinologilla oli, olin lääkityksen ansiosta mennyt jo vajaatoiminnan puolelle. Ei muuten ollut mukavat fiilikset siinäkään! Lääkitystä pienennettiin ja onneksi vajaatoiminnan oireet alkoivat helpottaa. Nyt oireet ovat taas keikahtaneet - ainakin omien tuntemusten perusteella - jonkin verran sinne liikatoiminnan puolelle. Seuraavat verikokeet ovat toukokuun lopussa.


Sairaus on vaikuttanut myös ulkonäkööni. Liikatoimintaan saattaa liittyä tavallaan erillinen silmäsairaus ja minulla silmäoireita oli ollut jo viime vuoden puolelta lähtien. Lähinnä silmien vuotamista, punoitusta ja ajoittain elohiiri ylä- tai alaluomessa. Varsinkin tuossa vajaatoiminnan aikana näytin mielestäni karmealta; minulle tuli rumat silmäpussit ja silmänaluset tummuivat, silmäluomet olivat jatkuvasti turvoksissa ja silmät muuttuivat jonkin verran ulkoneviksi. Minulla ei ole ikinä ollut juurikaan silmäpusseja ja silmien nouseminen ulospäin, vaikka se onneksi vähäistä olikin, tuntui kamalalta, oli todella vaikeaa sopeutua ulkonäön muuttumiseen! En tiedä kuinka paljon se muiden mielestä näkyi mutta itse näkee itsensä niin pikkutarkoilla laseilla, että itsestä muutokset tuntuivat valtavan suurilta.

Tällä hetkellä silmäoireet ovat jonkin verran helpottaneet, onneksi. En tiedä johtuuko se siitä, että olen taas todennäköisesti ennemmin liikatoiminnan kuin vajaatoiminan puolella, mikä toisaalta olisi epäloogista koska silmäoireet liittyvät nimenomaan liikatoimintaan. Täysin normaalilta omalta itseltäni en kuitenkaan mielestäni näytä ja silmäoireiden voimakkuus vaihtelee päivittäin. Mutta paremmalta näytän silti onneksi kuin muutama viikko sitten!


Aavistuksen järkyttävää muuten ollut huomata kuinka ulkonäkökeskeinen ihminen olen! Miten paljon minuun on vaikuttanut se, että näytän omasta mielestäni rumalta! Pidin itseäni rumana lapsena ja varhaisteininä, mutta sen jälkeen minun ei ole tarvinnut tuntea itseäni rumaksi, ennen kuin nyt. Nytkin se on erilaista kuin silloin. Nyt siihen liittyy häpeää, vaikeutta katsoa ihmisiä silmiin, nähdä miten itseä katsotaan ja yrittää kestää katsoa takaisin.

Sairaudesta johtuen mielialat ovat heitelleet. Välillä on suht normaali olo, ajoittain olen tuntenut jopa olevani normaali iloinen itseni mutta aika paljon on ollut niitä mustia hetkiä, kun mieliala on kaivautunut jonnekin maan uumeniin ja tekisi vain mieli käpertyä itkemään peiton alle. Siinä tihrustaessa on sitten tuntunut, että ei minulla ole oikeutta surkeuteeni, minä en mitä todennäköisimmin kuole sairauteeni ja se on parannettavissa, toisin kuin vaikkapa syöpä. Olen myös ajoittain kauhea marttyyri. Olen aina ollut huono olemaan heikko ja pyytämään apua. Lääkäri kehoitti kuuntelemaan itseään tarkasti ja ottamaan asia vakavasti. Tarvittaessa käydä hakemassa sairauslomaa. Juttelemaan läheisten kanssa ja selittämään, että henkinen ja fyysinen kuormituskyky ei ole normaalilla tasolla.


Olenko sitten kyennyt sanomaan, että nyt ei jaksa eikä pysty tai muistuttamaan, että jokin asia ei kenties onnistukaan? Huonosti. Saatan hiljaa mielessäni mäkättää ja valittaa ja harrastaa itsesääliä mutta harmillisen harvoin saan suuni oikeasti auki ja sanottua, että nyt ei onnistu. En vain ole sellainen joten en osaa. Tiedän kyllä, että pitäisi! Eli olen sitten se marttyyri joka kitisee hiljaa päänsä sisällä.

No, summa summarum, asian kanssa on elettävä ja toki olen valtavan kiitollinen, että saan hoitoa ja toivottavasti tervehdyn kokonaan. Sitäpaitsi kaikkeen tottuu. Jossain vaiheessa. Eihän se vaadi kuin sopeutumista! ;-) Postausaiheitakin olisi kaikenlaisia, jonkin verran olisi myös kuvia, tosin meikkikuvat eivät ole ihan tuoreita, mutta ei kai sekään ole niin justiinsa. Katsotaan saisiko tässä aikaiseksi jonkinlaisen ryhtiliikkeen ja edes postauksen tai parin kuukausitahdin.... Kiitos jos jaksoit tänne asti lukea, aurinkoisempaa kevättä meille kaikille!





8 kommenttia:

  1. Hyvä, että syy löytyi ja että sait apua! Ja onneksi lekurissa tajusivat heti etsiä syitä kilpirauhasesta. Tsemppiä ja hyvää kevättä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Oikein hyvää kevättä myös sinulle, toivottavasti se tästä pian vihertyisi!

      Poista
  2. Varmasti helpottaa kun asiasta saa puhua täällä blogissa. Mukava oli kuulla sinusta pitkästä aikaa! Postailet miten itsestä tuntuu :) onneksi hakeuduit lääkäriin ja sait apua sairauteen. Mukavaa kevättä ja toivotaan että lääkeet toimivat ja paranet kokonaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhuminen helpottaa aina! Mietin pitkään kirjoitanko asiasta blogiin ollenkaan, mutta sitten tuumasin, että miksi en kirjoittaisi, helpompi sitten jatkossakin jos sattuu jostain syystä tulemaan tarvetta asiasta mainita jotain. Kiitos toivotuksista, lämmittivät mieltä! Mukavaa kevättä sinullekin!

      Poista
  3. Hyvä että syy löytyi. Ihan hirveästi tsemppiä ja toivotaan, että saisit lääkityksellä homman kuntoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna! Toivotaan, että lääkitys puree ja saan reilu vuoden päästä todeta, että koko homma on muisto vain!

      Poista
  4. Laitoin sinulle terveiset omaan blogiini vastauksessani kommenttiisi, mutta käyn myös jättämässä tänne lämpimät halaukset ja tsempit :) Sinä paranet <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti Sanni halauksista ja tsempeistä! <3

      Poista

Hei!
Mukavaa, että piipahdit blogissani! Ilahdun kovasti kommenteista ja niitä saa mielellään kirjoitella myös vanhoihin postauksiin.

Hi!
Nice of you to drop by in my blog! Comments make me very happy. Don't hesitate to comment on my older posts too.