Kova hinku on ollut kirjoitella monestakin asiasta ja tuotteesta ja innostuksesta, mutta kynnys varsinaisen blogipostauksen luomiseen on ollut jostain syytä harmillisen korkea. Yksi syy ovat myös omat epärealistiset ja turhan isot odotukset/vaatimukset siitä, millainen on mielestäni hyvä blogipostaus ja mitä siihen vaaaditaan (siis ihan vaan oman blogini osalta). Pitäisi oppia hellittämään omista liian korkeista odotuksista ja vaatimuksista. Jotenkin se on vain niin vaikeaa. Myös aikapula on vaivannut.
Viime vuosi ja edellinen vuosi tuohon alkusyksyyn asti ovat olleet kaikin puolin rankkoja ja aika ajoin vaikeita. On ollut huolta ja murhetta oman terveyden osalta ja samalla huolta ja murhetta läheisten kanssa ja isoja huolia koira-asioissa. Nyt kuitenkin tuntuu, että hetkellisesti olisi vähän parempi kausi menossa.
Minullahan siis diagnosoitiin basedowin tauti 03/17 sekä siitä johtuva kilpirauhasen liikatoiminta ja siihen liittyen sairastuin myös silmäoireyhtymään. Silmiä on nyt hoidettu lähestulkoon kaikella mahdollisella muulla paitsi leikkauksella, viimeisimpänä sädehoito viime kesäkuussa. Sädehoidon jälkeen, hetkellisen notkahduksen myötä, silmät olivat lähes normaalit. Eivät todellakaan samat, kuin ennen sairastumista, mutta sen verran hyvät, että pakko olla kiitollinen. Jostain syystä silmät saavat pieniä hepuleita ajoittain, en tiedä miksi mutta onneksi harvoin ja muutamassa päivässä tilanne taas normalisoituu. Alla kuvia parista tällaisesta silmähepulista. Ei todellakaan kovin nättiä.
Tavallaan palkinnoksi siitä, että silmät saatiin suht normaaleiksi otatin ripsipidennykset. Niiden kanssa olen nyt sinnitellyt useita kuukausia. Sinnitellyt siksi, että mun omat ripseni elää jotain mystistä omaa elämäänsä mikä on hieman hankaloittanut ripsipidennysten kanssa elämistä. Epäilen pälvikaljulla olevan jotain tekemistä asian kanssa (kun sellainenkin minulla on, autoimmuunisairaudet tykkäävät kulkea käsi kädessä).
Lopetin lääkityksen liikatoimintaan (Tyrazol) syyskuussa -18 koska labra-arvot olivat olleet hyvät jo muutaman kuukauden ja basedowin tautiin liittyvät vasta-aineet laskeneet normaaleiksi. Basedowin tautihan ei koskaan minulta enää mihinkään häviä sen kerran puhjettua, mutta se ei välttämättä ole kaiken aikaa aktiivisena. Se voi kuitenkin uusia milloin vain, joko hetikohta, viiden vuoden tai kymmenen vuoden päästä tai...no, milloin vain. Elän toivossa, että kilpirauhaseni oppisi taas ihan itse ilman lääkitystä säätelemään systeemejään.
Mieliala on onneksi kuitenkin nyt todella paljon parempi, kuin vielä kesän alussa ja helpottamaan sen pysymistä parempana ja avittamaan kropan kestokykyä hain osittaista kuntoutustukea, jonka sitten sainkin (hakuaika oli tosin tajuttoman pitkä, siinä jos missä meinasi järki lähteä, kun päätöstä sai odotella!). Omaa jaksamista auttoi todella paljon mahdollisuus vähentää työmäärää, joskin palkkatulot tippuivat kuntoutustuesta huolimatta ja nyt stressaavat sitten rahahuolet.
Työni on ajoittain henkisesti varsin kuormittavaa ja raskasta (aika usein myös fyysisesti mikäli siihen lasketaan pitämättömät tauot koska tauoille ei vain pääse) ja vaikka siitä kovasti tykkäänkin niin työstressi yhdistettynä muun elämän stressiin alkoi käydä pahasti pääkopan päälle. Nyt tuntuu, että pikkuhiljaa saatan ehkä saada takaisin oman itseni, joka tuntuu olleen hukassa jo tovin. Se on kumma, miten paljon itseltä jää huomaamatta asioita ja kuinka helppoa on itsensä hukata!
Olen yrittänyt opetella sanomaan ei ja kuuntelemaan enemmän sitä mitä minä haluan tai en halua. Luonteelleni on aina ollut ominaista miellyttää muita ja tehdä niin kuin muille on hyväksi. Toisten mielen pahoittaminen on aina ollut kauhistus. No, en tietenkään pyri siihen nytkään mutta olen ehkä vähän oppinut sietämään sitä, että toisinaan se mikä on minulle hyväksi saattaa harmittaa jotain toista ja pystyn silti valitsemaan itseni. Ikävä kyllä kaikki eivät tätä ole ymmärtäneet, jopa läheisissä on ihmisiä jotka ovat sitä mieltä, että olen muuttunut negatiiviseen suuntaan ja ettei minulla ole kaikki ok, kehoitettu jopa hakeutumaan hoitoon. Asia on toisaalta naurattanut mutta oikeasti siinä ei ole mitään hauskaa, se on itse asiassa todella surullista, että minua ei hyväksytä ellen ole jatkuvasti joustava jees-nainen vaikka sitten oman jaksamiseni kustannuksella.
Blogia on ollut ikävä ja lukemattomat kerrat päässä pyörii kaikenlaisia ajatuksia siitä, mistä haluaisin kirjoittaa. En tiedä koska seuraava postaus mahdollisesti tulee, mutta toivottavasti pikemmin kuin myöhemmin! Ihanaa alkukevättä kaikille!
