Kohta se taas alkaa; nimittäin jääkiekon SM-liiga!

En ole kovin innokas penkkiurheilija ja nykyisellään jää urheilun seuraaminen melko pintapuoliselle tasolle ja kuulopuheiden varaan. On kuitenkin yksi laji jota rakastan ja seuraan ja se on jääkiekko. En tosin kotimaista SM-liigaa ja Suomen Leijonia laajemmin eli esimerkiksi änärit ei niin jaksa kiinnostella, saati muut vastaavahkot karkelot.

Jääkiekko on kuulunut elämääni aina ja minulle ainoa oikea ja paras kaikista on Tampereen Ilves! Olen kannustanut Ilvestä pienestä siittiöstä lähtien ja elänyt koko lapsuuteni ja esiteini-ikäni jääkiekon ympäröimänä. Isä valmensi, veli pelasi ja minä kuljin maskottina mukana poikien pelireissuilla. Isällä ja Vaarilla oli kausikortit Hakametsään ja pienen pienestä pitäen hilluin hallilla katsomassa Ilveksen pelejä. Pikkuteininä kävin parina kautena katsomassa lähes kaikki Ilveksen kotiottelut.

Varsinaisessa teini-iän tiimellyksessä jääkiekon tilalle tuli sitten kaikenlaista muuta; pojat, tupakka, alkoholi, hevimusiikki, limudiskot, coolina oleminen ja yökerhot (juu, aloitin alaikäisenä baarissa luuhaamisen). Koskaan en kuitenkaan ihan täysin jääkiekkoa unohtanut, se vain meni jotenkin säästöliekille.

Sitten tuli perhe, aloitin opiskelemaan. Jossain kohtaa jääkiekkoliekki alkoi kuitenkin ajoittain taas vähän loimotella ja nyt se on viime aikoina taas roihahdellut ihan kunnon liekillä. Olen blogin alkuaikoina postannut yhden postauksen teemakynsistä liittyen aiheeseen.

Vuonna 2010 lähdin muutaman ystävättäreni kanssa katsomaan jääkiekon MM-kisoja Kölniin. Harmillisesti Suomi ei tuolloin päässyt mitalipeleihin asti mutta reissu oli siitä huolimatta todella hauska ja oli huippua päästä kokemaan jääkiekon MM-tunnelma.

 

 

Kiipesimme Hohe Domkirche St. Peter und Maria'n eli Kölner Dom'in eli Kölnin tuomiokirkon tornin näköalatasanteelle ja olipahan rappuset! Ihan tuli hiki matkalla, 98 metriä ja 533 askelmaa! Maisematkin kyllä olivat aika hulppeat.

Viime kaudella tuli sitten käytyä Ilveksen peleissä vähän useamminkin ja tälle kaudelle on kausikortti hommattuna. Ilveksellä ei ole jääkiekon osalta sujunut pitkiin aikoihin kovin kummoisesti, mutta minulle Ilves on niin paljon enemmän, kuin pelkästään hyvää tai huonoa menestystä. Viime kevään hurja puolivälieräsarja paikallisen arkkivihollisen Tapparan kanssa oli mielettömän hieno rutistus ja herätteli myös Ilveksen kannattajia pienestä horroksesta upeisiin kannustustunnelmiin.

Tottahan sitä pitää varsinkin peleissä tunnustaa väriä (eikä se ole ongelma muutenkaan, värien tunnustaminen nmittäin) ja minulla olikin kaikissa kevään peleissä joita kävin katsomassa Ilves-henkinen silmämeikki ja teemakynnet. Kaikkia meikkejä eikä kynsiä tullut kuvattua mutta tässä postauksessa "jokunen" kuva kahdesta eri meikistä ja kaksista kynsistä.

Minulla on Ilveksen takki jostain 80-luvulta (isäni vanha) ja tietysti ylpeänä siihen pukeudun, ei ole kovin monella moista aarretta! Kaulassa pitää tietty olla myös Ilveksen huivi!

Kaikkien silmämeikkien pohjalla käytin tätä Inglotin nelikkoa joka sisältää sävyt M 353, DS 474, M355 ja M340. Apuna joitakin muita sävyjä muista paleteista, joita en valitettavasti muista.

Viimeisiin kevään peleihin askartelin nimettömiin Ilves-siirtokuvat ja siinä olikin hommaa! Yrityksen ja erehdyksen kautta sain lopulta aikaiseksi lopputuloksen johon olin tyytyväinen (tai ainakin tarpeeksi tyytyväinen, täydellisethän niistä ei tullut), mutta kahden kynnen tekemiseen meni aikaa muutama tunti ja tuskanhikeä sai pyyhkiä otsalta. Vaikka hetkittäin turhauduin  epäonnistumisiin ihan huolella ja ärräpäitäkin taisi ilmoille päästä niin en halunnut luovuttaa! Hyvä niin! Muuten alla olevassa kuvassa olevat lakkaukset ei niin minun lempparit olleet, mutta muista ei tullut noiden siirtokuvien kanssa otettua kuvaa.

Alla kuvia toisesta meikistä, jossa käytin myös ainakin Urban Decayn Vice 4-paletista hohtavaa vihreää Grasshopper. Kuvat on otettu yöllä eli pelin jälkeen on piipahdettu lasillisella (ja varmaan toisellakin) joten meikki on jo vähän kulunut. Harmi etten ehtinyt meikkiä kunnolla kuvaamaan paremmassa valossa koska se oli melko lailla onnistunein kaikista. No, kohta pääsee taas taiteilemaan lisää, josko sitä vaikka innostuisi kokeilemaan jotain vähän erilaisempaakin, tämä vihreän ja keltaisen yhdistelmä on nyt aika lailla koluttu!

 

  

 

Kiekkokausi 2017-18 alkaa Ilveksen osalta kotiottelulla porkkanapöksyjä vastaan 8.9. eli siis ihan pian! Jee! Täytyy toivoa, että Ipan tuleva kausi olisi menestyksellinen, se olisi niiiiin ansaittua!

Onko siellä muita jääkiekon ystäviä?

Kuulumisia ja sairaskertomus (pitkä!)

Kylläpäs taas venähti pitkäksi postausten väli! Minun piti kirjoittaa joulukalenterin loppuluukuista, mutta postauksen koostaminen venyi ja venyi ja venyi. En saanut aikaiseksi postata mitään muutakaan koska takaraivossa nakutti, että se joulukalenteripostaus pitää saada ulos ennen kuin voin postata mitään muuta! No, eipä ole postaus valmistunut. Aion sen vielä julkaista vaikka tässä kohta onkin jo seuraavan joulun odotus käsillä, mutta nyt on pakko niin sanotusti aukaista pää, että saan ylipäätään mitään kirjoitettua....

Minulla diagnosoitiin maaliskuun alussa kilpirauhasen liikatoiminta. Ihan aluksi suhtauduin asiaan melko rennosti, olin todella helpottunut jonkin aikaa koska sain selityksen moninaisille epämääräisille oireille ja huonolle ololleni. En tiedä kauanko liikatoimintaa on ollut mutta fyysisiä ja henkisiä oireita oli jo pitkälti viime vuoden puolella.

Luonnoksissa oli 22.11.2016 kirjoitettu teksti:

"En myönnä kärsiväni kaamosmasennuksesta enkä mielestäni ole koskaan kokenut syksyä ja/tai talvea masentavina/lannistavina/you name it vuodenaikoina. Jostain syystä tänä vuonna on kuitenkin ollut jotenkin apeat tunnelmat ja yllätin itseni tuntemasta lievää kauhistusta, kun mietin kuinka pitkä aika kevääseen on.

Yleisesti ottaen minulla on ollut normaalia negatiivisempi olo alkusyksystä lähtien. Tuntuu, että enemmän ja vähemmän kaikki ottaa päähän ja elämästä löytyy hyvin vähän iloa. En tunne itseäni onnettomaksi, mutta jonkinlainen ilottomuus on vaivannut. Monista "normaaleista" harmistuksista on yhtäkkiä kasvanut paljon isompia, kuin mitä ne oikeasti ovatkaan ja pienistä ärsytyksistä on tullutkin isoja.

Olen aina ollut tunneihminen ja sen lisäksi mun tunteet tuppaa olemaan melko voimakkaita. Olen aina kestänyt huonosti negatiivisia tunteita, pärjään hetken aikaa niiden kanssa kunnes räjähdän. Nyt on ollut vähän sellainen fiilis, että se räjähdys tuleekin samantien. Olen ollut myös tosi väsynyt. Väsynyt fyysisesti ja väsynyt henkisesti. Toiset ihmiset ja heidän seura on enemmän ahdistus kuin iloa tuova asia. Jopa minulle täysin ventovieraat ihmiset ahdistavat ja ärsyttävät ja koiranpissatuslenkillä harmittaa jos liikkeellä on muitakin.

Huomasin tässä synkistellessäni, että Tyyliä metsästämässä -blogin Veera olikin näköjään kirjoitellut mun tunnelmiin hyvin sopivan postauksen. Veera mainitsee tekstissään vihaisuuden itselleen siitä, että on negatiivisella tuulella. Koko teksti on hyvä ja oli ihanaa lukea, että en ole yksin (eikä sillä ole nyt väliä onko negatiivissävytteiset tunteet yhden illan juttu vai pidempiaikaista säätöä).  Erityisesti tuo vihaisuus itselle kolahti, koska juuri siltä minusta usein tuntuu. Olen vihainen itselleni koska oloni on kurja. Haluaisin olla iloinen ja tyytyväinen, sellainen normaali. Sanomattakin lienee selvää, että se itselleen vihoittelu negatiivisista tunteista ei varsinaisesti auta mitään. Päinvastoin."

Hakeuduin lääkäriin helmikuun puolenvälin tienoilla koska kyllästyin totaalisesti jatkuvaan pahaan olooni ja muutama fyysinen oire joita minulla oli, pelästytti minut niin paljon, että vaihtoehtoja ei enää ollut. Olen huono potilas, aina ollut. Jotenkin lääkäriin meno ja "valittaminen" tuntuvat minusta vastenmielisiltä ja lukeudun niihin ihmisiin jotka sinne lääkäriin raahautuvat vasta, kun pää on kainalossa. Niin siis nytkin. Joku fiksumpi olisi todennäköisesti varannut sen ajan jo hyvän tovin aikaisemmin.

Viimeiset pari-kolme vuotta ovat olleet aika ajoin todella stressaavia. On ollut järkyttäviä stressipiikkejä, joista on vain ollut selvittävä, ei ole ollut vaihtoehtoja. Tasaisia ja hyviä kausia on onneksi niitäkin mahtunut mukaan, mutta ajoittain elämä on ollut todella kuormittavaa. Yhdessä vaiheessa muistan hokeneeni mielessäni Maija Vilkkumaan Mun elämä-biisistä pientä pätkää: "Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä". Tuijotin tyhjyyteen ja ihmettelin, että niin milloin!?!? Toisaalta; onneksi kuormittavat asiat ovat tulleet osissa, en tiedä mitä sitten jos kaikki olisikin tullut yhdessä rytäkässä! Viime aikoina mielessä on pyörinyt sama lainaus Scarlett O'Haralta, jota mietin vuosia sitten, kun isäni kuoli: " I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tomorrow."

Jonkin aikaa diagnoosin saamisen ja lääkityksen aloittamisen jälkeen rentous ja helpotus sairauden suhteen alkoi hävitä ja tilalle nousi ihmettely ja vähän epäilyskin, että onkohan tämä asia sittenkään niin kovin yksinkertainen juttu. Eihän se ollut. Olin sairauslomalla nelisen viikkoa ennen kuin lääkitys alkoi vaikuttaa ja olo helpottua. Liikatoimintaa seurataan sisätautien poliklinikalla, verikokeissa pitää käydä noin puolentoista kuukauden välein (minua siis hoidetaan lääkkeillä, kaksi muuta vaihtoehtoa olisivat olleet leikkaus tai radiojodihoito) ja tulosten perusteella sitten rukataan lääkkeen annostusta. Siinä vaiheessa, kun ensimmäinen käynti endokrinologilla oli, olin lääkityksen ansiosta mennyt jo vajaatoiminnan puolelle. Ei muuten ollut mukavat fiilikset siinäkään! Lääkitystä pienennettiin ja onneksi vajaatoiminnan oireet alkoivat helpottaa. Nyt oireet ovat taas keikahtaneet - ainakin omien tuntemusten perusteella - jonkin verran sinne liikatoiminnan puolelle. Seuraavat verikokeet ovat toukokuun lopussa.

Sairaus on vaikuttanut myös ulkonäkööni. Liikatoimintaan saattaa liittyä tavallaan erillinen silmäsairaus ja minulla silmäoireita oli ollut jo viime vuoden puolelta lähtien. Lähinnä silmien vuotamista, punoitusta ja ajoittain elohiiri ylä- tai alaluomessa. Varsinkin tuossa vajaatoiminnan aikana näytin mielestäni karmealta; minulle tuli rumat silmäpussit ja silmänaluset tummuivat, silmäluomet olivat jatkuvasti turvoksissa ja silmät muuttuivat jonkin verran ulkoneviksi. Minulla ei ole ikinä ollut juurikaan silmäpusseja ja silmien nouseminen ulospäin, vaikka se onneksi vähäistä olikin, tuntui kamalalta, oli todella vaikeaa sopeutua ulkonäön muuttumiseen! En tiedä kuinka paljon se muiden mielestä näkyi mutta itse näkee itsensä niin pikkutarkoilla laseilla, että itsestä muutokset tuntuivat valtavan suurilta.

Tällä hetkellä silmäoireet ovat jonkin verran helpottaneet, onneksi. En tiedä johtuuko se siitä, että olen taas todennäköisesti ennemmin liikatoiminnan kuin vajaatoiminan puolella, mikä toisaalta olisi epäloogista koska silmäoireet liittyvät nimenomaan liikatoimintaan. Täysin normaalilta omalta itseltäni en kuitenkaan mielestäni näytä ja silmäoireiden voimakkuus vaihtelee päivittäin. Mutta paremmalta näytän silti onneksi kuin muutama viikko sitten!

Aavistuksen järkyttävää muuten ollut huomata kuinka ulkonäkökeskeinen ihminen olen! Miten paljon minuun on vaikuttanut se, että näytän omasta mielestäni rumalta! Pidin itseäni rumana lapsena ja varhaisteininä, mutta sen jälkeen minun ei ole tarvinnut tuntea itseäni rumaksi, ennen kuin nyt. Nytkin se on erilaista kuin silloin. Nyt siihen liittyy häpeää, vaikeutta katsoa ihmisiä silmiin, nähdä miten itseä katsotaan ja yrittää kestää katsoa takaisin.

Sairaudesta johtuen mielialat ovat heitelleet. Välillä on suht normaali olo, ajoittain olen tuntenut jopa olevani normaali iloinen itseni mutta aika paljon on ollut niitä mustia hetkiä, kun mieliala on kaivautunut jonnekin maan uumeniin ja tekisi vain mieli käpertyä itkemään peiton alle. Siinä tihrustaessa on sitten tuntunut, että ei minulla ole oikeutta surkeuteeni, minä en mitä todennäköisimmin kuole sairauteeni ja se on parannettavissa, toisin kuin vaikkapa syöpä. Olen myös ajoittain kauhea marttyyri. Olen aina ollut huono olemaan heikko ja pyytämään apua. Lääkäri kehoitti kuuntelemaan itseään tarkasti ja ottamaan asia vakavasti. Tarvittaessa käydä hakemassa sairauslomaa. Juttelemaan läheisten kanssa ja selittämään, että henkinen ja fyysinen kuormituskyky ei ole normaalilla tasolla.

Olenko sitten kyennyt sanomaan, että nyt ei jaksa eikä pysty tai muistuttamaan, että jokin asia ei kenties onnistukaan? Huonosti. Saatan hiljaa mielessäni mäkättää ja valittaa ja harrastaa itsesääliä mutta harmillisen harvoin saan suuni oikeasti auki ja sanottua, että nyt ei onnistu. En vain ole sellainen joten en osaa. Tiedän kyllä, että pitäisi! Eli olen sitten se marttyyri joka kitisee hiljaa päänsä sisällä.

No, summa summarum, asian kanssa on elettävä ja toki olen valtavan kiitollinen, että saan hoitoa ja toivottavasti tervehdyn kokonaan. Sitäpaitsi kaikkeen tottuu. Jossain vaiheessa. Eihän se vaadi kuin sopeutumista! ;-) Postausaiheitakin olisi kaikenlaisia, jonkin verran olisi myös kuvia, tosin meikkikuvat eivät ole ihan tuoreita, mutta ei kai sekään ole niin justiinsa. Katsotaan saisiko tässä aikaiseksi jonkinlaisen ryhtiliikkeen ja edes postauksen tai parin kuukausitahdin.... Kiitos jos jaksoit tänne asti lukea, aurinkoisempaa kevättä meille kaikille!

Kaunis bloggaaja vs. ruma todellisuus

Karkkipäivän Sanni kirjoitteli Lushin hunajashampoosta ja siinä yhteydessä mainitsi lukijansa kommentista, jossa tämä oli maininnut, että oli kiva nähdä kuva jossa näkyi silmäpussit, kun bloggaajat vaikuttavat niin täydellisiltä. Olin jo aikaisemmin miettinyt vähän läheltä liippaavaa postausta ja tuosta inspiroituneena sitten päätin tämän postauksen päästää eetteriin.

Alunperin lähdin itsekseni pohtimaan omakuvia, joita kauneusblogeissa vilahtelee. Todella monissa blogeissa kuvat ovat erittäin hyvälaatuisia ja usein ihan mielettömän kauniita. Siis ihan kuvina. Lisäksi bloggaajatkin näyttävät niissä useimmiten todella kauniilta ja juu, aika täydellisiltä. Siitä ajatus sitten kiiti seuraavaan aiheeseen eli kuvankäsittelyyn.

Noh, miksi kukaan haluaisi laittaa itsestään rumia kuvia julkiseen jakeluun? Minä ainakin yritän valita kuvistani postauksiin ne parhaat ja edustavimmat. Onko se sitten turhamaisuutta vai mitä, en tiedä? Olen minä niitä rumiakin kuvia blogiini laittanut ja tulen laittamaan vastakin, mutta jos esittelen esimerkiksi jotain meikkikokonaisuutta niin edelleen valitsen postauksiini (omasta mielestäni) parhaat kuvat.

 Puhumattakaan siitä miten fiksun kuvan sitä itsestään antaa julkaisemalla vähemmän fiksuja kuvia...

Toisaalta voisi tietysti pohtia mikä on rumaa ja mikä kaunista ja/tai täydellistä. Minusta ei saa täydellistä tekemälläkään. Liekö maailmassa edes olemassa täydellisen kaunista ihmistä? Kauneusihanteetkin poikkeavat paljon toisistaan riippuen katsojasta ja usein myös kulttuurista/maasta. Itse tässä yhteydessä ajattelen rumilla kuvilla esimerkiksi kuvia minusta ilman meikkiä ja varsinkin kuvia, joissa ihoni on huonossa kunnossa. Sen kunto kun vaihtelee oikeastaan jatkuvasti.

 Meikitön minä

Tarkoittaako se sitten sitä, että pitäisin itseäni rumana aina, kun heilun kotona verkkareissa ja pitsaa muistuttavan naturellin naamani kanssa? Ei tarkoita. Mutta siitä huolimatta koen ne kuvat rumina enkä erityisen mielelläni niitä täällä julkisesti esittele.

Pyjamassa ja kauhtuneessa villatakissa aamutukalla, yövuoron jälkeen ilman unia iltapäivällä vuorokauden vanhassa meikissä (tai mitä siitä on jäljellä)

Eihän rumista kuvista ole tietenkään mitään haittaakaan ja joskus jollekin siellä ruudun takana ne kuvat voivat olla päivän pelastus; voi tuntua ihanalta huomata, että joku muukin näyttää normaalisti siltä, että naaman tilalla on se äitien tekemä roiskeläppä. Tai huomata, että eihän oma tilanne niin paha olekaan, tuokin näyttää noin paljon pahemmalta kuin minä! Toisaalta, onko rumia kuvia edes kiva katsella? Jos nyt itseäni ajattelen blogien lukijana niin taidan minä mieluiten kuitenkin katsella kauniita kuvia kauniista ihmisistä, kuin rumia kuvia rumista ihmisistä (oikeastihan aika harva ihminen on varsinaisesti ruma).

Tietenkin tässä törmätään taas siihen subjektiivisuuteen. Minun kaunis ja/tai minun ruma ei ole välttämättä sama asia kuin sinun kaunis ja/tai sinun ruma. Ollessani erittäin ylipainoinen (ylipainoinenhan minä olen edelleen normimittareilla mitattuna) minua ärsytti normaalipainoisten tai lähes normaalipainoisten kitinä siitä, miten heidän pitäisi laihduttaa, ja hyi että miten on läskiä siellä ja läskiä täällä. Tuntui ikävältä kuunnella sellaista, kun itsellä sitä laihdutettavaa oli 30 kg. Vaikka koen kasvojeni ihon kunnon aika ajoin aivan hirveäksi, niin takuuvarmasti löytyy useampia jotka todennäköisesti suhtautuisivat minun kitinääni ihostani kuten minä suhtauduin noihin läskipuheisiin. Taas pääsen lempisanontaani: kaikki on niin suhteellista!

Lisäksi meillä kaikilla on paremmat ja huonommat päivät. Joskus sitä vaan näyttää nätiltä, ihan sama mitä on nassussa ja niskassa. Joinakin päivinä puolestaan näyttää omaan silmään ihan susirumalta vaikka mitä taikatemppuja yrittäisi tehdä, ja miten upeita rytkyjä niskaansa kiskoa. Kaiken kukkuraksi me itse näemme itsemme aivan eri silmin kuin muu maailma. Itse on niin helppoa nähdä vain ne negatiiviset asiat itsessään, ne pomppaavat aina ensimmäisenä silmiin peilistä ja valokuvista. Ne harvemmin kuitenkaan ovat niitä asioita joihin muut meissä ensimmäisenä kiinnittävät huomiota.

Minä olen aina "kärsinyt" eriparisista silmistäni ja varsinkin nuorena koin, että se on isokin haitta kasvoissani. Harvemmin kukaan koskaan on eriparisuudesta kuitenkaan kommentoinut mitään ja jos se on tullut puheeksi, niin suurin osa ihmisistä on sanonut ettei huomannut sitä ennen kuin mainitsin asiasta. Kaiken lisäksi olen saanut koko aikuisikäni ajan eniten kehuja juuri silmistäni! Miksi siis edelleen asia on minulle arka ja minun on vaikea julkaista esim. täällä blogissa kuvia kasvoistani joissa silmien eriparisuus näkyy erityisen selkeästi? Tai miksi ylipäätään olen niin idiootti, että otan asian puheeksi ja oikein korostan ja alleviivaan sitä? Ihan niin kuin minun silmieni eriparisuudella olisi muka jollekulle muulle yhtään mitään merkitystä! Ihmismieli on kummallinen!

Nykymaailmassa meidät ympäröidään aika lailla kuvilla täydellisistä naisista. On timmiä kroppaa ja niin silkosen siloista ihoa, että ei mitään rajaa! Ripset ovat maskaramainoksissa vähintäänkin samaa tasoa kuin pidemmän luokan ripsipidennykset, ja meikkikuvien lähikuvissa kasvoissa ei ole nähtävissä yhden yhtäkään ihohuokosta, rypyistä nyt puhumattakaan! Julkisuuden henkilöt näyttävät kuvissa aina niin kauniilta ja iättömiltä, ihan kuin heitä eivät normaalit elämän faktat koskettaisi ollenkaan.

Palatakseni takaisin blogimaailmaan, niin haluan uskoa, että kosmetiikkablogeissa esim. kuvamanipulaatiota ei juurikaan harrasteta. Photoshoppaaminen jäänee useimmissa kosmetiikkablogeissakin lähinnä värintoiston ja kontrastin säätämiseen. Olisihan se tietysti aivan ihanaa lätkäistä blogiin "hieman" paranneltuja kuvia. Eihän se kai olisi sen kummempaa kuin naistenlehtien mainokset mullistavista meikkivoiteista, ihmeseerumeista sun muista supertököteistä. Yhtä todellisia nekin ovat, ja niitä saa ihan laillisesti ja luvan kanssa mainostarkoituksessa esitellä.

Koska osaan käyttää kuvankäsittelyohjelmaa (niin kuin näkyy, yllä tosin ehkä "aavistuksen" rautalangasta vääntäen) ja tiedän miltä paranneltu kuva näyttää niin kuvittelen, että osaan katsoa ihmisten kuvia hieman eri tavalla kuin sellainen, joka ei osaa kuvia tietokoneella parannella. En ole kuitenkaan ammattilainen, joten saatan todellakin vain kuvitella. Joskus pysähdyn joidenkin blogissa esiintyvien kuvien äärelle ja mietin, että ihanko oikeasti tuo ja tuo meikkivoide näyttää noin mielettömän kauniilta ja hyvältä ja tasaiselta ja onko kuva todellakin käsittelemätön. Aina käsittelyä ei pysty kuvista erottamaan, kyllä niitä voi parannella paljonkin ilman, että kukaan pystyy sitä näkemään.

Mutta! Kuvatkin voivat valehdella! Joskus kuvat voivat näyttää ihan suoraan kamerasta otettuina siltä, niin kuin niitä olisi jo paranneltu jollakin ohjelmalla. Kuva on myös aina pysäytetty, se on vain sen hetkinen välähdys tilanteesta, kuin mitä napin panallus ja kameran sulkijan liike kestää. Se ei suinkaan aina ole totuus, joskus se on jotain ihan muuta, niin hyvässä kuin pahassakin. Vaikka henkilökohtaisesti valitsenkin postauksiini ne mielestäni onnistuneimmat kuvat, niin yritän karsia niistä onnistuneimmista pois ne kuvat, jotka mielestäni näyttävät kaunistellun totuuden jo valmiiksi. Tai no, joskus turhamaisuuttani voin laittaa mukaan vaikka yhden tai kaksi sellaistakin kuvaa, jotka eivät mielestäni ihan täysin vastaa todellisuutta, vaan ovat sitä parempia, esim. iho näyttää kuvassa paremmalta kuin livenä. Minäkin olen vain (turhamainen) ihminen (ja toisinaan myös vähän turhan ylikriittinen)!

Lisäksi on vielä sekin aspekti tässä blogikuva-asiassa, että aika harvalla harrastajabloggaajalla on studiotason valaistusta tai olosuhteita. Bloggaaja on siis luonnonvalon armoilla ja joutuu etsimään parasta mahdollista paikkaa ja/tai odottamaan parasta mahdollista kuvausaikaa päivästä saadakseen mahdollisimman onnistuneita ja todenmukaisia kuvia. Aina ei kuitenkaan ihan natsaa.

Jos oikein pitkälle mennään niin mukaan soppaan saadaan sekoitettua vielä kamera-asetukset, kropan ja pään asennot, valon suunta, sen väri, kirkkaus ja voimakkuus ja erilaiset heijastukset sun muut kikkailut. Tietenkin kuvien laatuun vaikuttaa paljon myös se millaisella kameralla bloggaaja kuvaa ja millaisella tietotaidolla. Niin se vaan menee ja olisi aika mahdotonta, että kaikki olisivat yllämainituissa asioissa samalla viivalla. Onneksi harjoitus tekee mestarin ja kaikkea voi opetella!

No niin, teksti on jo pitkä kuin nälkävuosi, joten lienee parempi lopetella. En tiedä mikä tässä nyt oli se pääasiallinen sanoma ja tarkoitus. Ehkäpä halusin jotenkin (aavistuksen monimutkaisesti kylläkin) tuoda esille sen seikan, että vaikka moni bloggaaja kenties bloginsa perusteella vaikuttaakin täydelliseltä, niin ei hän todennäköisesti sitä suinkaan ole. Mutta ihan niin kuin esimerkiksi aika moni facebook-tilin omistajista haluaa todennäköisesti laittaa profiilikuvakseen jonkun kivan ja nätin ja edustavan kuvan, niin myös suurin osa bloggaajista haluaa julkaista kivoja, nättejä ja edustavia kuvia itsestään. Minusta se on vain inhimillistä ja ihan normaalia (ja myös lukijaystävällistä, IMHO).

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki bloggaajat aina näyttäisivät yhtä täydellisiltä, kuin mitä heidän still-kuvansa blogipostauksissa ovat (en todellakaan puhu nyt itsestäni ;-) ). Loppukaneettina voisin vielä todeta, että meissä kaikissa on kaunista (niin kuin myös rumaakin, kyllä kuulkaa angelinajolietkin näyttävät joskus rumilta), mutta lohdullista kyllä, täydellinen meistä ei ole kukaan!