lauantai 10. toukokuuta 2014

Kaunis bloggaaja vs. ruma todellisuus

Karkkipäivän Sanni kirjoitteli Lushin hunajashampoosta ja siinä yhteydessä mainitsi lukijansa kommentista, jossa tämä oli maininnut, että oli kiva nähdä kuva jossa näkyi silmäpussit, kun bloggaajat vaikuttavat niin täydellisiltä. Olin jo aikaisemmin miettinyt vähän läheltä liippaavaa postausta ja tuosta inspiroituneena sitten päätin tämän postauksen päästää eetteriin.

Alunperin lähdin itsekseni pohtimaan omakuvia, joita kauneusblogeissa vilahtelee. Todella monissa blogeissa kuvat ovat erittäin hyvälaatuisia ja usein ihan mielettömän kauniita. Siis ihan kuvina. Lisäksi bloggaajatkin näyttävät niissä useimmiten todella kauniilta ja juu, aika täydellisiltä. Siitä ajatus sitten kiiti seuraavaan aiheeseen eli kuvankäsittelyyn.

Noh, miksi kukaan haluaisi laittaa itsestään rumia kuvia julkiseen jakeluun? Minä ainakin yritän valita kuvistani postauksiin ne parhaat ja edustavimmat. Onko se sitten turhamaisuutta vai mitä, en tiedä? Olen minä niitä rumiakin kuvia blogiini laittanut ja tulen laittamaan vastakin, mutta jos esittelen esimerkiksi jotain meikkikokonaisuutta niin edelleen valitsen postauksiini (omasta mielestäni) parhaat kuvat.

 Puhumattakaan siitä miten fiksun kuvan sitä itsestään antaa julkaisemalla vähemmän fiksuja kuvia...

Toisaalta voisi tietysti pohtia mikä on rumaa ja mikä kaunista ja/tai täydellistä. Minusta ei saa täydellistä tekemälläkään. Liekö maailmassa edes olemassa täydellisen kaunista ihmistä? Kauneusihanteetkin poikkeavat paljon toisistaan riippuen katsojasta ja usein myös kulttuurista/maasta. Itse tässä yhteydessä ajattelen rumilla kuvilla esimerkiksi kuvia minusta ilman meikkiä ja varsinkin kuvia, joissa ihoni on huonossa kunnossa. Sen kunto kun vaihtelee oikeastaan jatkuvasti.


 Meikitön minä

Tarkoittaako se sitten sitä, että pitäisin itseäni rumana aina, kun heilun kotona verkkareissa ja pitsaa muistuttavan naturellin naamani kanssa? Ei tarkoita. Mutta siitä huolimatta koen ne kuvat rumina enkä erityisen mielelläni niitä täällä julkisesti esittele.

Pyjamassa ja kauhtuneessa villatakissa aamutukalla, yövuoron jälkeen ilman unia iltapäivällä vuorokauden vanhassa meikissä (tai mitä siitä on jäljellä)

Eihän rumista kuvista ole tietenkään mitään haittaakaan ja joskus jollekin siellä ruudun takana ne kuvat voivat olla päivän pelastus; voi tuntua ihanalta huomata, että joku muukin näyttää normaalisti siltä, että naaman tilalla on se äitien tekemä roiskeläppä. Tai huomata, että eihän oma tilanne niin paha olekaan, tuokin näyttää noin paljon pahemmalta kuin minä! Toisaalta, onko rumia kuvia edes kiva katsella? Jos nyt itseäni ajattelen blogien lukijana niin taidan minä mieluiten kuitenkin katsella kauniita kuvia kauniista ihmisistä, kuin rumia kuvia rumista ihmisistä (oikeastihan aika harva ihminen on varsinaisesti ruma).


Tietenkin tässä törmätään taas siihen subjektiivisuuteen. Minun kaunis ja/tai minun ruma ei ole välttämättä sama asia kuin sinun kaunis ja/tai sinun ruma. Ollessani erittäin ylipainoinen (ylipainoinenhan minä olen edelleen normimittareilla mitattuna) minua ärsytti normaalipainoisten tai lähes normaalipainoisten kitinä siitä, miten heidän pitäisi laihduttaa, ja hyi että miten on läskiä siellä ja läskiä täällä. Tuntui ikävältä kuunnella sellaista, kun itsellä sitä laihdutettavaa oli 30 kg. Vaikka koen kasvojeni ihon kunnon aika ajoin aivan hirveäksi, niin takuuvarmasti löytyy useampia jotka todennäköisesti suhtautuisivat minun kitinääni ihostani kuten minä suhtauduin noihin läskipuheisiin. Taas pääsen lempisanontaani: kaikki on niin suhteellista!

Lisäksi meillä kaikilla on paremmat ja huonommat päivät. Joskus sitä vaan näyttää nätiltä, ihan sama mitä on nassussa ja niskassa. Joinakin päivinä puolestaan näyttää omaan silmään ihan susirumalta vaikka mitä taikatemppuja yrittäisi tehdä, ja miten upeita rytkyjä niskaansa kiskoa. Kaiken kukkuraksi me itse näemme itsemme aivan eri silmin kuin muu maailma. Itse on niin helppoa nähdä vain ne negatiiviset asiat itsessään, ne pomppaavat aina ensimmäisenä silmiin peilistä ja valokuvista. Ne harvemmin kuitenkaan ovat niitä asioita joihin muut meissä ensimmäisenä kiinnittävät huomiota.

Minä olen aina "kärsinyt" eriparisista silmistäni ja varsinkin nuorena koin, että se on isokin haitta kasvoissani. Harvemmin kukaan koskaan on eriparisuudesta kuitenkaan kommentoinut mitään ja jos se on tullut puheeksi, niin suurin osa ihmisistä on sanonut ettei huomannut sitä ennen kuin mainitsin asiasta. Kaiken lisäksi olen saanut koko aikuisikäni ajan eniten kehuja juuri silmistäni! Miksi siis edelleen asia on minulle arka ja minun on vaikea julkaista esim. täällä blogissa kuvia kasvoistani joissa silmien eriparisuus näkyy erityisen selkeästi? Tai miksi ylipäätään olen niin idiootti, että otan asian puheeksi ja oikein korostan ja alleviivaan sitä? Ihan niin kuin minun silmieni eriparisuudella olisi muka jollekulle muulle yhtään mitään merkitystä! Ihmismieli on kummallinen!


Nykymaailmassa meidät ympäröidään aika lailla kuvilla täydellisistä naisista. On timmiä kroppaa ja niin silkosen siloista ihoa, että ei mitään rajaa! Ripset ovat maskaramainoksissa vähintäänkin samaa tasoa kuin pidemmän luokan ripsipidennykset, ja meikkikuvien lähikuvissa kasvoissa ei ole nähtävissä yhden yhtäkään ihohuokosta, rypyistä nyt puhumattakaan! Julkisuuden henkilöt näyttävät kuvissa aina niin kauniilta ja iättömiltä, ihan kuin heitä eivät normaalit elämän faktat koskettaisi ollenkaan.

Palatakseni takaisin blogimaailmaan, niin haluan uskoa, että kosmetiikkablogeissa esim. kuvamanipulaatiota ei juurikaan harrasteta. Photoshoppaaminen jäänee useimmissa kosmetiikkablogeissakin lähinnä värintoiston ja kontrastin säätämiseen. Olisihan se tietysti aivan ihanaa lätkäistä blogiin "hieman" paranneltuja kuvia. Eihän se kai olisi sen kummempaa kuin naistenlehtien mainokset mullistavista meikkivoiteista, ihmeseerumeista sun muista supertököteistä. Yhtä todellisia nekin ovat, ja niitä saa ihan laillisesti ja luvan kanssa mainostarkoituksessa esitellä.





Koska osaan käyttää kuvankäsittelyohjelmaa (niin kuin näkyy, yllä tosin ehkä "aavistuksen" rautalangasta vääntäen) ja tiedän miltä paranneltu kuva näyttää niin kuvittelen, että osaan katsoa ihmisten kuvia hieman eri tavalla kuin sellainen, joka ei osaa kuvia tietokoneella parannella. En ole kuitenkaan ammattilainen, joten saatan todellakin vain kuvitella. Joskus pysähdyn joidenkin blogissa esiintyvien kuvien äärelle ja mietin, että ihanko oikeasti tuo ja tuo meikkivoide näyttää noin mielettömän kauniilta ja hyvältä ja tasaiselta ja onko kuva todellakin käsittelemätön. Aina käsittelyä ei pysty kuvista erottamaan, kyllä niitä voi parannella paljonkin ilman, että kukaan pystyy sitä näkemään.

Mutta! Kuvatkin voivat valehdella! Joskus kuvat voivat näyttää ihan suoraan kamerasta otettuina siltä, niin kuin niitä olisi jo paranneltu jollakin ohjelmalla. Kuva on myös aina pysäytetty, se on vain sen hetkinen välähdys tilanteesta, kuin mitä napin panallus ja kameran sulkijan liike kestää. Se ei suinkaan aina ole totuus, joskus se on jotain ihan muuta, niin hyvässä kuin pahassakin. Vaikka henkilökohtaisesti valitsenkin postauksiini ne mielestäni onnistuneimmat kuvat, niin yritän karsia niistä onnistuneimmista pois ne kuvat, jotka mielestäni näyttävät kaunistellun totuuden jo valmiiksi. Tai no, joskus turhamaisuuttani voin laittaa mukaan vaikka yhden tai kaksi sellaistakin kuvaa, jotka eivät mielestäni ihan täysin vastaa todellisuutta, vaan ovat sitä parempia, esim. iho näyttää kuvassa paremmalta kuin livenä. Minäkin olen vain (turhamainen) ihminen (ja toisinaan myös vähän turhan ylikriittinen)!

Lisäksi on vielä sekin aspekti tässä blogikuva-asiassa, että aika harvalla harrastajabloggaajalla on studiotason valaistusta tai olosuhteita. Bloggaaja on siis luonnonvalon armoilla ja joutuu etsimään parasta mahdollista paikkaa ja/tai odottamaan parasta mahdollista kuvausaikaa päivästä saadakseen mahdollisimman onnistuneita ja todenmukaisia kuvia. Aina ei kuitenkaan ihan natsaa.


Jos oikein pitkälle mennään niin mukaan soppaan saadaan sekoitettua vielä kamera-asetukset, kropan ja pään asennot, valon suunta, sen väri, kirkkaus ja voimakkuus ja erilaiset heijastukset sun muut kikkailut. Tietenkin kuvien laatuun vaikuttaa paljon myös se millaisella kameralla bloggaaja kuvaa ja millaisella tietotaidolla. Niin se vaan menee ja olisi aika mahdotonta, että kaikki olisivat yllämainituissa asioissa samalla viivalla. Onneksi harjoitus tekee mestarin ja kaikkea voi opetella!

No niin, teksti on jo pitkä kuin nälkävuosi, joten lienee parempi lopetella. En tiedä mikä tässä nyt oli se pääasiallinen sanoma ja tarkoitus. Ehkäpä halusin jotenkin (aavistuksen monimutkaisesti kylläkin) tuoda esille sen seikan, että vaikka moni bloggaaja kenties bloginsa perusteella vaikuttaakin täydelliseltä, niin ei hän todennäköisesti sitä suinkaan ole. Mutta ihan niin kuin esimerkiksi aika moni facebook-tilin omistajista haluaa todennäköisesti laittaa profiilikuvakseen jonkun kivan ja nätin ja edustavan kuvan, niin myös suurin osa bloggaajista haluaa julkaista kivoja, nättejä ja edustavia kuvia itsestään. Minusta se on vain inhimillistä ja ihan normaalia (ja myös lukijaystävällistä, IMHO).

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki bloggaajat aina näyttäisivät yhtä täydellisiltä, kuin mitä heidän still-kuvansa blogipostauksissa ovat (en todellakaan puhu nyt itsestäni ;-) ). Loppukaneettina voisin vielä todeta, että meissä kaikissa on kaunista (niin kuin myös rumaakin, kyllä kuulkaa angelinajolietkin näyttävät joskus rumilta), mutta lohdullista kyllä, täydellinen meistä ei ole kukaan!

17 kommenttia:

  1. Todella mielenkiintoista pohdiskelua. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna! Minä olen vähän sellainen pohdiskeluun taipuvainen ihminen ja toisinaan jopa niin, että sille ei meinaa tulla loppua edes. ;-)

      Poista
  2. Hieno postaus! Kiitos tästä. :)

    VastaaPoista
  3. Mainiota avointa pohdiskeulua tärkeästä aiheesta. Itse olen kasvoja kuvatessa huomannut yhä enemmän kiinnittäväni huomioita valaistukseen ja kuvakulmaan ja toki itse kuvaussessiosta tulee helposti yli 200 kuvaa, joista tietenkin valitsen ne kivoimmat ja vähiten virheitä ja kurttuja esitteleviksi. Tuo valaistus (luonnonvalo) ja jopa ylivalotus on usein paras photoshop kasvon mutruille. Jos on tarkoitus esitellä joku tuote mahdollisimman aitona, eikä valon puolesta onnistu, käsittelen kyllä surutta kuvaa värien osalta. Omia kasvoja pyrin käsittelemään mahdollisimman vähän, joskus toki parannan kuvausteknisiä asioita, esim. terävöitän silmiä tai blurraan taustaa. Tai jos se hervoton finni vilkuttelee poskessa ja esittelen silmämeikkiä, kyllä sen ihan mielelläni editoin pois. Itse koen olevani luonnossa kauniimpi kuin kuvissa, siksi ärsyttääkin kun ei saa sitä luonnontilan naaman tilaa kuviksi asti ja innostus kuvailuun vähenee ja ainoastaan tiukan seulan käyneet otokset päätyvät blogiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, valo vaikuttaa todella paljon, ihan kuten ne kameran asetuksetkin. Ja juu, kyllä minäkin saatan jotain pikkuisia ihovirheitä tasoitella jos sillä ei tosiaan ole merkitystä sille, mitä kuvassa kulloinkin haluan esitellä. Oletko miten paljon ollut muiden kuvattavana? Joskus joidenkin kohdalla se helpottaa tuohon ettei ole tyytyväinen itse ottamiensa kuvien lopputulokseen. Toisilla sitten taas se tekee sen, että näyttää omasta mieelstään ihan kauhealta. ;-) Jalusta+kaukolaukaisin antaa myös jonkin verran lisää mahdollisuuksia kuvien varioimiseen kun ei tartte olla vähintäänkin toinen käsi ojossa kuvatessaan. ;-)

      Poista
  4. Mulle on monet sanoneet, että näytän paljon kauniimmalta luonnossa kuin blogikuvissani :D Tämä hämmentää, sillä kuvittelen ainakin itse valinneeni kaikista onnistuneimmat otokset tekstien kuvitteeksi. Noh, mikä lie tässäkin takana :)

    Mutta oikein hyvää pohdintaa! Kannattaa kuitenkin muistaa, että miten vaan teki niin jonkun mielestä aina menee pieleen... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joopsista, noinhan se menee, että aina on jonkun mielestä ihan väärin... :-P

      Minä taas joskus pohdiskelen sitä, että onkohan ne _minun_ mielestäni kaikista näteimmät kuvat sittenkin niitä muiden mielestä vähemmän nättejä. Kun olen ollut huomaavinani, että jos otan muista kuvia ja sitten yhdessä katsellaan niitä, niin usein siinä käy niin, että minun mielestäni ihanat ja kauniit kuvat ovatkin kuvien kohteen mielestä aivan järkkyjä...eli näemme kuvat ihan eri tavalla. Voisikohan tämä selittää jotenkin tuota sinun "ongelmaasi"?

      Poista
  5. Hyvä, perusteellinen postaus, jonka eteen olet selkeästi nähnyt paljon vaivaa - kiitos!

    Tunnistin itseni monesta kohdasta. Valitsen aina parhaat kuvat niistä 20-30:sta ottamastani räpsäisystä, ja kuvaan itseäni mielellään kuvakulmasta, joka on eniten edukseen minulle. Odotan myös sitä tiettyä hetkeä päivästä, jolloin valo on paras kasvokuvien ottamiseen, mutta tämä siksi, etten osaa säätää kameraani manuaalisesti. Harvoin kuitenkaan muokkaan kuvia muuten kuin juuri kontrasteja ja kirkkautta säätämällä ja pientä pehmennystä tekemällä. Muutaman kerran olen poistanut räikeän näpyn, kun se on ollut juuri keskellä leukaa tms. Mutta mun käsittely kyllä paljastaa heti, että näppyä on käsitelty, koska en osaa käyttää kunnolla kuvankäsittelyohjelmia :D

    Sun blogi jäi aikoinaan mulle mieleen siitä, että löysin iho-ongelmistasi kirjoittamasi postaukset. Ajattelin, että olet tosi rohkea julkaistessasi kuvia, joiden aihe oli sinulle kipeä. Sain itsekin siitä rohkeutta julkaista ekat kuvat ilman meikkiä, kun ihoni oli huonossa kunnossa. Minun on kyllä edelleen jostain syystä helppoa näyttäytyä blogissa ilman meikkiä, mutta livenä se on hankalaa.

    Minä luen mieluummin blogeja, jossa bloggaaja näyttäytyy joskus näppy naamassa, kuin katselen täydellisiksi blurrattuja kuvia. Minua kiinnostaisi nähdä esim. Linda Hallbergin meikkikuvat ilman kuvankäsittelyä. Mutta myönnän, olen minä kateellinenkin kaikille vauvanpeppu-ihoisille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Päivi kivasta kommentistasi! Ja ihanaa, että olen onnistunut rohkaisemaan sinua! Minullekaan ei ole enää niin vaikeata julkaista noita kuvia joissa olen ilman meikkiä ja naama kukkien, mutta minä en sellaisella iholla pysty menemään nykyään mihinkään ihmisten ilmoille. Jos iho on oikeasti tosi hyvässä kunnossa niin sitten minua ei haittaa ollenkaan liikkua vaikka kokonaan ilman meikkiä kodin ulkopuolella, mutta mitä näppyläisempi ja/tai kirjavampi se on, niin sitä enemmän meikkiä joudun siihen laittamaan voidakseni esim. käydä ihan vaan postissa. Vaikka tiedän, että muita minun näppyläni ja kirjavuuteni ei kiinnosta pätkän vertaa. o.O

      Minä koen turhan täydelliset blogit hieman tylsinä. Jos joka kuva on silminnähden käsitelty täydellisen kauniiksi, niin eihän siinä ole mitään järkeä! Juu, tykkään katsella kauniita kuvia ja esim. selkeästi editorial-kuviksi _tarkoitetut_ kuvat ovat eri asia, mutta jos tarkoitus on esitellä esim. juurikin meikkejä niin eihän blurratut ja kauniisti pehmennetyt kuvat kerro totuudesta puoliakaan. Tietty aina voi tehdä niin, että kun taidot ja resurssit riittävät tarpeeksi pitkälle, niin sitä tekee kuvista sellaisia jo kuvausvaiheessa ja sitten voi sanoa, että kuvia ei ole käsitelty mitenkään, mutta minusta siinäkin on yhtä lailla aavistus huijauksen makua mukana.

      Niin minäkin olen! Kateellinen. Esimerkiksi minun kälylläni on aivan mielettömän ihanan näköinen iho ja hän ei tietääkseni hoida sitä oikeastaan mitenkään. Pesee kerran päivässä. o.O Mutta toisaalta yritän aina muistaa, että se kateellisuus ei auta minua mitenkään ja on täysin turhaa. Näillä mennään mitä on saatu ja siihen on tyytymiinen. ;-)

      Poista
  6. Mielenkiintoista ja todella perusteellista pohdintaa! Minulla ei ole blogia, mutta huomasin nyt tämän kirjoituksesi vaikutuksesta suhtautuvani oikeastaan aika hassusti suoraan kamerasta tuleviin kuviin: jos ne väittävät jotakin (minun omasta ulkonäöstäni), minä "uskon" sen - hyvässä ja pahassa - tunnetasolla. Järjellä ymmärrän, että valaistus, asento ym. vaikuttavat kuvaan, mutta oudosti vain minulle tulee hyvä tai paha mieli siitä, miten kamera minut kulloinkin esittää. Ja vaikka kuva näyttäisi kuinka hyvältä (ja tietäisin järjellä, etten ehkä ihan varsinaisesti näytä siltä), kuvan voi laittaa esille, JOS sitä ei ole käsitelty, siis blurrattu tms. Valaistuksen lisäämisen "sallin"; se mielestäni vain lisää todenmukaisuutta eikä ole mitään photoshoppaamista minun kirjoissani.

    Varsinaista kuvankäsittelyä en osaa. Ehkä juuri ja juuri osaisin peittää näppylän, mutta kun minun peiteltävät asiani ovat vähän toisenlaisia. Roikkuvat silmäluomet. Pussittamaan alkava leukalinjani. Mutta vaikka osaisinkin photoshopata nämä pois, en usko, että se antaisi samaa mielihyvää kuin Suoraan Kamerasta tuleva kuva, jossa silmäluomet / hamsterit eivät näytä roikkuvilta. Sen sijaan nyt, kun google automaattisesti parantaa käyttäjän profiilikuvan, tuijotin sitä mesmeroituneena ja mielihyvän vallassa. Siis jos joku muu tekee likaisen työn, kaikki onkin ok :D Tavallaan sellainen virheettömäksi blurrattu kuva vastaakin mielikuvaa omasta itsestä enemmän kuin todellisuus. Piirteet ovat omat, mutta siitä puuttuvat häiritsevät virheet jotka eivät tunnu omilta. Niin se vain todellakin on, ainakin minulla: en ole koskaan, ikinä tuntenut esimerkiksi aknen jälkiä OMAN ITSENI ominaisuuksiksi. Enkä nykyään ryppyjä, roikkumista. Onko se sitten turhamaisuutta, en tiedä. Itse veikkaisin että minäkuvassa vaikuttaa läpi elämän sellainenkin asia kuin lapsuusmuistot. Lapsenahan ihmisellä on yleensä ihan luonnostaan "photoshopattu" iho, johon ehtii vuosien varrella kyllä tottua niin paljon, että jos sen menettää (kuten useimmat meistä ennemmin tai myöhemmin menettävät) tuntuu todella jopa siltä, että on menettänyt palan omaa itseään.

    Ihana kuva muuten tuo postauksesi viimeinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mielenkiintoisesta kommentista, viisaita sanoja! Kommenttisi sai minut pohtimaan lisää tuota kameran antamaa kuvaa. Tavallaanhan sekä ne todellista onnistuneemmat kuvat kuin myös ne karsean epäonnistuneet otokset ovat kaikesta huolimatta totta, pakkohan sitä on ollut näyttää ainakin sen sulkijan liikkeen ajan just siltä. Ehkä pitäisikin puhua kameran imartelusta eikä niinkään, että kamera toisinaan valehtelee.


      Kaunis kuva itsestä tuntuu minusta ainakin aina hyvältä enkä osaa ajatella sitä mitenkään huonona asiana tai sopimattomana turhamaisuutena. Eikö se ole paremminkin tervettä jos pitää omasta kuvastaan? Tykkään myös noista käsitellyistä kuvistani ja joskus tulee leikittyä kuvankäsittelyohjelmalla ja laitettua esimerkiksi facebookiin niin överikäsiteltyjä kuvia, että tyhmempikin näkee, että kuvaa on todellakin käsitelty, mutta kun niistä tulee usein niin kivoja. Siis ihan kuvina, vähän niin kuin taideteoksina (kuvankäsittelyn osalta ;-) ). Ja silti, vaikka kuva suorastaan kirkuu "en ole todellinen!!!", niin siitä saa mielihyvää. Silti eniten iloa aiheuttavat ne suoraan kamerasta tulleet onnistuneimmat otokset.

      Minä olin lapsena valkohiuksinen ja noin parikymppiseksi luonnostani vaaleahiuksinen. Sitten hiusten luonnollinen väri alkoi pikkuhiljaa tummumaan nopeammin ja nyt oma luonnollinen hiustenvärini on sellainen mitäänsanomattoman värittömän rusehtavan harmaa. o.O Alle kouluikäisenä minulla taisi olla tasaisen väriset hiukset mutta jossain vaiheessa hiusten alin kerros tummui tummemmaksi kuin päällihiukset ja vielä kun päälliosa hiuksista oli luonnostaan vaalea niin niskahiukset olivat jo silminnähden tummemmat. Näin on edelleen. Mutta, vaikka en ulkoiselta olemukseltani ole enää ilman kemikaaleja yhtä vaalea kuin elämäni ensimmäiset parikymmentä vuotta, niin olen silti sisäisesti blondi, minun identiteettini on ihan selkeästi vaaleahiuksinen. Myös lähipiirini näkee minut ennemmin blondina kuin tummempihiuksisena. Muutamia kertoja olen värjännyt hiukseni tummemmiksi ja palaute on välillä ollut aika hämmentävän murskaavaa ja joka tapauksessa antanut ymmärtää, että olen enemmän itseni vaaleilla hiuksilla.

      Sama juttu ihon kanssa. Minullahan iho-ongelmat alkoivat vasta todellakin aikuisella iällä, olin ihan reilusti yli 30 kun iho alkoi reagoimaan näppylöillä ja kaikki näppyarpeni ovat tulleet sen jälkeen. Teininä ja nuorena aikuisena minun ihoni oli varsin hyväkuntoinen. Niinpä koen näppylät ja arvet aika ajoin hyvin raskaina ja jotenkin täysin irrallisina siitä millainen minä _oikeasti_ olen. Vähän joo tuntuu siltä, että olen todellakin menettänyt jotain itsestäni. :-(

      Rypyistä en ihan osaa sanoa miten paljon niistä tulen jossain vaiheessa skitsoilemaan. Olen sen suhteen onnekas, että omaan suht vähäryppyiset geenit. Toisaalta uskon myös siihen, että iän mukanaan tuomat muutokset tulevat niin pikkuhiljaa, että meidän on tarkoitus vähän niin kuin tottua niihin, silleen salakavalasti ja huomaamattamme. Tiedä sitten....

      Vika kuva on otettu jokunen vuosi sitten. En muista yhtään miksi mun hiukseni olivat tuollaiset, olinko föönillä kuivatellut niitä vai mennyt märillä hiuksilla nukkumaan vai mistä mahtoi olla kyse, mutta hetki oli pakko ikuistaa (kännykkä)kameralla koska näytin niin pöljältä. ;-)

      Poista
  7. Olipas mielenkiintoinen postaus! Löysin juuri blogiisi, ja tämän luin heti ensimmäisten joukossa :) Jäänpäs seurailemaan. Yhdyn todellakin tuohon, että jokaisella meillä on hyvät ja huonot päivät. Joinain päivinä sitä oikeasti tuntee olonsa kauniimmaksi ja toisina päivinä tuntuu, ettei auta mikään! Varsinkin väsyneenä tai tiettyyn aikaan kuukaudesta olo voi joskus tuntua varsin toivottomalta :D Mä yritän yleensä ajatella itseni sen hetkisen olon ulkopuolelle, niin tajuan tuntemusten johtuvan esim. väsyneisyydestä. Totta tuokin, että esim. Jennifer Anistonillakin huonot päivänsä, niin täydellisiltä kuin kaikki julkkikset välillä photoshopattuja kuvia katsellessa vaikuttavatkin ;)

    MS / Beauty Highlights

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos kommentista! Tervetuloa piskuiseen blogiini, toivottavasti viihdyt!

      Tuo hetkeksi pysähtyminen ja tilanteen haltuun ottaminen on varmasti paikallaan erityisesti kun sattuu se huono päivä kohdalle. Tosin joskus sekään ei yhtään helpota oloa, mutta sellaisina hetkinä minun tulee ajateltua, että joskus pitää vähän piehtaroida siinä kurjuudessakin ja jos sitä ei saa edes järkeilemällä pois, niin ehkä sillä on jokin tarkoitus sitten. Aika useinhan sille kurjalle fiilikselle tosiaan löytyy jokin järkevä selitys kyllä jos vaan jaksaa sen hakea.

      Poista
  8. Mahtava postaus, Mohn, kiitos kun linkitit tämän kommenttiisi! :) Todella hyvää pohdiskelua ja ihanaa kun olit kirjoittanut niin perusteellisesti.

    Niin se tosiaankin on että minun ruma/kaunis on jotain ihan muuta kuin toisen ruma/kaunis.

    Ja muuten... kun kirjoitit:

    "Minä olen aina "kärsinyt" eriparisista silmistäni ja varsinkin nuorena koin, että se on isokin haitta kasvoissani. Harvemmin kukaan koskaan on eriparisuudesta kuitenkaan kommentoinut mitään ja jos se on tullut puheeksi, niin suurin osa ihmisistä on sanonut ettei huomannut sitä ennen kuin mainitsin asiasta."

    niin sanonpa minäkin että en tosiaan ollut huomannut "eriparisilmiä" - enkä itse asiassa näe niitä erityisen selvästi vieläkään :D Mutta tiedän täsmälleen mitä tarkoitat, minullakin on eriparisilmät joiden epäsymmetrisyys vaikkapa blogikuvissa häiritsee hurjasti, mutta en usko että muut niihin juuri kiinnittävät huomiota.

    VastaaPoista

Hei!
Mukavaa, että piipahdit blogissani! Ilahdun kovasti kommenteista ja niitä saa mielellään kirjoitella myös vanhoihin postauksiin.

Hi!
Nice of you to drop by in my blog! Comments make me very happy. Don't hesitate to comment on my older posts too.